HALLITUKSEN PALSTA

 

 
 

 

 

Potilaan lääkärilehti

Lukijan kynästä 8.3.2016

Reeta Kroner

 

Reeta Kroner

 

Päihderiippuvuudesta toipuminen edellyttää sairauden seurausten käsittelyä

 

Viime syksynä kävin lääkärin terveystarkastuksessa. Keskustelu kääntyi alkoholin käyttööni, jolloin kerroin olevani toipuva päihderiippuvainen. Lääkäri näytti yllättyneeltä ja oli hetken hiljaa. Hänen mielestään en näyttänyt päihderiippuvaiselta.

 

Lääkäriä kiinnosti kuulla enemmän sairaudestani. Hän kysyi, mikä oli ollut syy päihteiden käyttööni. Miksi olin käyttänyt päihteitä, vaikka tiesin sen vahingoittavan itseäni ja muita? Tähän kysymykseen olin itsekin hakenut vastausta vuosien ajan ennen toipumistani.


Riippuvuuteni puhkesi nuorena. Ensimmäisiä merkkejä olivat tylsyyden ja levottomuuden tunteet selvinpäin ollessa. Pian mukaan tulivat yksinäisyys, ahdistus ja masennus. Kontrollin menetyksiä sattui yhä useammin ja tein asioita, joita olin aikaisemmin pitänyt arvomaailmani vastaisina. Selvinpäin oleminen muuttui ahdistavaksi ja pakenin kasvavaa tunnetaakkaa päihteisiin.

 

Minua yritettiin auttaa. Perheeni etsi minulle uuden hoidon toisensa perään. Mukana ratkomassa ongelmiani olivat päihdetyöntekijä, psykologi, sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä ja lääkäri.

 

Yhdessä pohdimme syitä, miksi käytin päihteitä. Mielestäni niitä löytyi paljon: yksinäisyys, ahdistus, masennus, unettomuus, asunnottomuus, pikkumainen poikaystävä, epäreilut vanhemmat ja väärinymmärrykset virkavallan kanssa.

 

Olin varma, että pystyisin lopettamaan päihteiden käytön – tai ainakin saamaan sen hallintaan – jos ongelmat elämässäni poistuisivat. Sain lääkkeet unettomuuteen ja ahdistukseen. Sosiaalityöntekijä auttoi löytämään asunnon ja laittamaan raha-asiat kuntoon. Päihdetyöntekijä varmisti, etten joutunut asumaan vanhempieni kanssa; olin kertonut heidän aiheuttavan minulle ahdistusta ja siten vaarantavan toipumiseni.

 

Syiden löytyminen ja ratkominen ei johtanut toipumiseen, vaan ennemminkin ylläpiti sairauttani. Päihteiden käyttö jatkui asunnon löytymisestä ja olosuhteiden muuttumisesta huolimatta. Siinä ajassa, kun yksi syy käyttää päihteitä raivattiin pois, keksin kymmenen uutta.

 

Kaksi vuotta sitten menin hoitoon viimeisen kerran. Olin pohjalla, nurkkaan ahdistettuna riippuvuuteni kanssa. En halunnut käyttää päihteitä, mutta en pystynyt omin voimin lopettamaankaan.

 

Vanhempani lupasivat vielä kerran auttaa minua. Pääsin laadukkaaseen hoitoon ja toipumiseni alkoi.

 

Hoidon ensimmäisenä päivänä sain kuulla, että päihderiippuvuus on alkuperäinen sairaus. Se ei ole toisen sairauden oire, eikä seurausta sosiaalisista ongelmista. Alttius sairastua on perinnöllistä.

 

Sairauden luonteen ymmärtäminen oli käännekohta toipumisessani. Hyväksyin olevani päihderiippuvainen. Ymmärsin, että elämääni varjostaneet lukuisat ongelmat olivat riippuvuuden oireita ja seurauksia, eivät sen aiheuttajia.

 

Sairauden hyväksyminen poisti kaikki syyt jatkaa päihteiden käyttöä. Siihen asti olin pitänyt itseäni olosuhteiden uhrina, traagisena hahmona, joka joutui kärsimään muiden ihmisten epätäydellisyydestä. Nyt, kun ymmärsin, mikä minua vaivaa, minun oli otettava vastuu sairauteni hoitamisesta.

 

Raitistuminen ei ollut miellyttävää. Jouduin kohtaamaan sairauteni ja sen seuraukset. En voinut piiloutua minkään tai kenenkään taakse.

 

Hoidon alussa olin levoton ja minulla oli kiire hoitaa tekemättä jääneitä käytännön asioita. Päihdeterapeutti kehotti minua keskittymään toipumiseen. Hän sanoi muiden asioiden järjestyvän, kunhan vain hoidan ensin itseäni.

 

Aluksi en osannut erottaa sairautta itsestäni. Minusta tuntui, että entinen minä oli hukkunut riippuvuuden alle. En tiennyt, mitä itsestäni oli jäljellä ja pitäisinkö siitä, mitä löydän. Eniten pelkäsin, että ahdistus ja tarve käyttää päihteitä säilyy.

 

Sairauden seurausten ja niihin liittyvien tunteiden rehellinen käsitteleminen oli välttämätöntä toipumiseni kannalta. Omista tunteista puhuminen ja muiden kokemuksiin samaistuminen lievitti ahdistustani.

 

Muutaman viikon hoitojakson aikana mielialani koheni, unettomuus katosi ja tunteet palasivat. Ensimmäistä kertaa vuosiin huomasin aidosti nauravani. Levottomuus oli poissa, pystyin kuuntelemaan, mitä muut sanoivat, ja kykenin nauttimaan hetkestä raittiina.

 

Minulle raittiuden ylläpito tarkoittaa hoidossa saamieni työkalujen aktiivista käyttämistä arjessa. Rehellisesti puhuminen on näistä työkaluista tärkein.

 

Raittius on antanut mahdollisuuden hyvään ja laadukkaaseen elämään. Menneisyys ei ahdista, nykyhetkeä ei tarvitse paeta ja tulevaisuus ei pelota. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään. Tästä syystä itseni hoitaminen menee aina kaiken muun edelle.

 

Minun ei tarvitse enää etsiä syitä päihderiippuvuudelleni. Tiedän, että ainoa syy siihen on sairaus itse. Muiden syiden etsiminen olisi retkahtamisen suunnittelua ja johtaisi ennen pitkää päihteiden käytön jatkumiseen.

 

Tänä päivänä minulla on paljon syitä olla käyttämättä päihteitä. Toipumisen myötä olen saanut itseni ja perheeni takaisin. En ajattele sairauttani jatkuvasti, mutta tiedostan olevani päihderiippuvainen. Ymmärrän, mihin päihteiden käyttö kohdallani johtaa.

 

Olen oppinut luottamaan raittiuteen. Kaikki asiat eivät ole korjaantuneet toipumisen myötä, enkä aina kykene olemaan sellainen ihminen, joka haluaisin olla. Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja rakastamaan elämääni. Enää en ole riippuvuuden vanki, eikä se rajoita elämääni. Tänään minulla on vapaus valita.

 

Reeta Kroner


Kirjoittaja on toipunut päihderiippuvainen ja Suomen Päihderiippuvaiset ry:n varapuheenjohtaja.

Kuva: Brian Kroner

 

 

 

 

 

 

 

 

Potilaan lääkärilehti
Uutiset 10.01.2016

Reeta Kroner


Lukijan kynästä

 

Reeta Kroner
Toipunut päihderiippuvainen: Potilaan elämän pelastaminen on asetettava valinnanvapauden edelle

 

 

Suomessa päihderiippuvuuteen liittyy paljon häpeää. Osa tästä häpeästä on seurausta yhteiskuntamme kielteisestä suhtautumisesta ja syvälle juurtuneista asenteista sairautta kohtaan. Päihderiippuvuudesta puhutaan yhä itse aiheutettuna sairautena. Päihderiippuvuus ei kuitenkaan ole kenenkään syy, eikä siihen sairastuminen ole kenenkään oma päätös. Tästä syystä päihteiden käytön lopettaminenkaan ei onnistu riippuvaiselta pelkän oman päätöksen voimin.

 

Päihderiippuvuus on ennen kaikkea valinnanvapauden menettämistä. Tarve kontrolloida päihteiden käyttöä on riippuvuuden puhkeamisen ensioire. Sairauden edetessä, riippuvuuden seuraukset heijastuvat kaikille elämän osa-alueille. Oma persoona ja sairaus sekoittuvat, eikä riippuvainen itse kykene erottamaan näitä toisistaan. Hän elää harhassa, että pystyy päättämään päihteiden käytöstä ja ohjaamaan elämäänsä. Todellisuudessa riippuvuus määrää kaikesta – jopa siitä, mitä sairastunut tuntee ja ajattelee.

 

Sairauden rumuus ei jää epäselväksi kenellekään, joka sen kanssa joutuu elämään. Puheiden ja tekojen ristiriitaisuus on tuttua päihderiippuvaisen läheisille. Päihteiden takia pilalle menneen kesäloman tai joulun jälkeen päihderiippuvainen lupaa ryhdistäytyä ja ”ottaa itseään niskasta kiinni”. Lupaukset voivat olla täysin vilpittömiä, mutta unohtuvat nopeasti.

Vapaus päättää omasta hoidostaan on potilaan ensisijainen oikeus. Päihderiippuvuus on sairaus, joka vie kyvyn toteuttaa tätä oikeutta itselle terveellä tavalla. Kenen siis kuuluu ottaa vastuu päihderiippuvaisen hoidosta?

 

On tärkeää, että laadukasta hoitoa tarjotaan silloin, kun päihderiippuvainen on valmis ottamaan apua vastaan. Suomessa yhtenäistä käytäntöä hoitoon ohjaamisesta ei ole. Kaikissa kunnissa sairastuneen ja hänen perheensä hätää ei oteta vakavasti. Päihderiippuvainen hakee apua päihteiden käytön lopettamiseen, mutta hoitoon pääsyn ehtona voi olla viikkojen tai kuukausien päihteetön jakso. Potilaan hoitomotivaatiota saatetaan tarkkailla niin kauan, että se menee ohi tai päihderiippuvainen kuolee.

 

Yksilön oikeuksien korostaminen on viety yhteiskunnassamme äärimmäisyyksiin. Joissakin kunnissa päihderiippuvainen päättää itse annetuista vaihtoehdoista hoidon, johon suostuu sitoutumaan. Jos hän on täysi-ikäinen, läheisten mielipidettä ei oteta huomioon hoitosuunnitelmaa tehtäessä.

 

Hoitoon pääseminen ja siihen sitoutuminen eivät takaa toipumista, kun hoidon laatu on heikko. Esimerkiksi korvaushoitoon sitoutumisesta on saatu hyviä tuloksia, mutta vain harva on sitä kautta raitistunut. Miksi tarjotaan hoitoa, jonka tuloksellisuudesta ei ole näyttöä? Miksemme käytä yhteiskunnan varoja tuloksellisten hoitojen hyväksi, kun niitä kerran on olemassa?

Päihderiippuvuuteen sairastunut ei osaa haluta sellaista hoitoa, jota hän tarvitsee. Olisiko siis perusteltua, ettei päihderiippuvainen joutuisi itse olemaan vastuussa hoidon sisältöä koskevista päätöksistä, vaan ainoastaan päätöksestä hoidon vastaanottamisesta?

 

Laadukas hoito tarjoaa työkalut raittiin elämän ylläpitämiseen. Vertaistuen on havaittu olevan keskeisessä roolissa päihderiippuvaisen kokonaisvaltaisessa toipumisessa. Päihderiippuvainen raitistuu, kun hän näkee sairautensa kielteiset seuraukset ja ottaa vastuun omasta toipumisestaan. Hän pystyy valitsemaan raittiin elämän ja tarve käyttää päihteitä katoaa.

 

Hoitavan tahon on tehtävä päätöksiä, jotka ovat potilaan edun mukaisia. Heidän on otettava vastuu potilaan ohjaamisesta tulokselliseen hoitoon ja hoitojen tuloksellisuutta on mitattava yhtenäisin kriteerein. Potilaan elämän pelastaminen on asetettava valinnanvapauden edelle.

 

Tehottoman järjestelmän "kouluttamien" kokemusasiantuntijoiden kuuleminen hoidon suunnittelussa ei johda muutokseen. Päättäjien on kuunneltava kokonaisvaltaisesti toipuneita päihderiippuvaisia ja heidän läheisiään. Heillä on kokemusta siitä, millainen hoito toimii ja miksi. Hoitojen kriittinen arviointi ja kehittäminen heidän kokemustensa pohjalta on mahdollisuus, jota ei ole varaa jättää käyttämättä. Se on mahdollisuus säästää niin ihmishenkiä, perheitä, koteja kuin myös sitä näiden rinnalla vähemmän tärkeää – rahaa.

 


Kirjoittaja on päihderiippuvaisten valtakunnallisen potilasjärjestön, Suomen Päihderiippuvaiset ry:n varapuheenjohtaja ja toipunut päihderiippuvainen.

 

 

 

 

 
     
 

 

 

21.9. 2015

 

 

Vertaisohjausta vai vertaissairastamista?

 

 

Päihderiippuvuus on itsensä kieltävä sairaus. Tämä tarkoittaa sitä, että sen aktiiviseen vaiheeseen kuuluu sairauden tunnon puuttuminen ja todellisuudentajun hämärtyminen. Päihteiden käytön lopettamisen lisäksi päihderiippuvuuden kielteisten seurausten kohtaaminen on edellytys toipumiselle. Oman tilan realistinen näkeminen ei onnistu yksin, vaan vaatii ulkopuolisen apua.

 

Vertaistoimijat tai vertaisohjaajat voivat olla keskeinen tekijä kiellon rikkoutumisen kannalta. Vertaistoimija on henkilö, joka on itse toipunut päihderiippuvainen ja johon toisen päihderiippuvaisen on samankaltaisten kokemusten takia helppo samaistua. Hän ymmärtää sairautta sisältäpäin ja toimii ”tulkkina” potilaan ja päihdetyöntekijän välillä.

 

Oma toipumiskokemus on vertaistoimijuuden lähtökohta. Se ei kuitenkaan automaattisesti takaa soveltuvuutta alalle ja sen ei pitäisi olla ainoa valintakriteeri vertaisohjaajaksi haluavalle. Valitettavasti sitä se kuitenkin monessa hoitolaitoksessa on ja joissakin riittää pelkkä sairauskokemuskin.

 

Terveyskeskuksissa ja päihdehoitolaitoksissa toimivien vertaisohjaajien ja kokemusasiantuntijoiden määrä on kovassa kasvussa. Selkeää linjausta, kuka voi toimia vertaistoimijana, ei silti ole.

 

Suomessa päihderiippuvuutta yritetään hoitaa sosiaalisena ongelmana. Terveydenhuollossa vallitsee yhä asenne, että päihderiippuvainen on ”selkärangaton reppana, jolle pitää keksiä muuta puuhasteltavaa, ettei se vaan sorru käyttämään päihteitä”. Juuri laitoksesta kotiin päässeelle päihderiippuvaiselle saatetaan tarjota työtä vertaisena, koska sen uskotaan tukevan toipumista. Usein käy kuitenkin täysin päinvastoin.

 

Hoitajat ja hoidettavat sekoittuvat, kun vertaisohjaajilla ei ole ajallisesti ja tunnetasolla tarpeeksi etäisyyttä omaan päihteiden käyttöönsä. Vertaisohjaajan todellinen tarkoitus unohtuu, jos painopiste alkaa siirtyä potilaan auttamisesta vertaistoimijan auttamiseen.

 

Vertaistoimijoita valittaessa on olennaista kiinnittää huomiota työn kannalta tärkeisiin ominaisuuksiin; kuka ylipäätään on soveltuva, millä koulutuksella ja kuinka pitkällä toipumiskokemuksella toimimaan vertaisohjaajana.

 

Yhteneväistä linjausta palkkauksesta, työajoista, työhön liittyvästä vastuusta ja oikeuksista ei ole. Terveydenhuollolle tämä tarkoittaa mahdollisuutta säästää henkilöstökuluissa. Työmarkkina- tai kuntoutustuella toimeentulevien ja vapaaehtoisten vertaistoimijoiden roolia kasvatetaan, ja vastaavasti koulutettujen päihdetyöntekijöiden määrä voidaan pitää mahdollisimman alhaisena. Tämä ei kuitenkaan saisi tapahtua siten, että vertaistoimijoiden soveltuvuudesta ja koulutuksesta tingitään. Todellisia säästöjä voidaan saavuttaa vasta, kun hoidon tuloksellisuus kasvaa.

 

Päällimmäisin ja huolestuttavin kysymys kuitenkin on – mitä tilanne merkitsee yksilön toipumisen kannalta?

 

Osassa hoitolaitoksista ja matalankynnyksen palveluista vertaisena pääsee toimimaan opiaattikorvaushoidossa tai toipumisen alkumetreillä olevat. Tämä on vastuuntunnotonta ja kertoo, että päihderiippuvuussairautta ei ymmärretä. Jos sairauden luonne ymmärretäisiin, hoitolaitoksiin ei otettaisi toimimaan vertaisia, joiden toipumisprosessi on vielä kriittisesti kesken tai ei ole alkanut ollenkaan. Kenen etujen mukaista on odottaa, että sairas ihminen pystyisi auttamaan toista sairasta ihmistä ongelmissa, joita ei vielä edes omassa elämässään ole pystynyt ratkaisemaan?

 

Vertaistoimijuus kiteytyy siihen, että toipunut päihderiippuvainen kykenee oman toipumiskokemuksensa kautta tarjoamaan toivoa ja samaistumispintaa toipumisen alkuvaiheessa olevalle. Hyvä vertaisohjaaja opastaa oman esimerkkinsä kautta. Hän on kykeneväinen ottamaan tarpeeksi etäisyyttä toisten elämäntilanteisiin eikä lähde tunnetasolla mukaan heidän ongelmiinsa. Työltä putoaa pohja pois, jos vertaistoimijalla ei ole itsellään riittävää kokemusta raittiina elämisestä.

 

Jotta vertaisohjaajat voisivat tulevaisuudessa olla vakavasti otettavia toimijoita, joita myös asiantuntijapiireissä ja päättäjätasolla kuunnellaan, on alettava asettaa rimaa korkeammalle. Kriteereitä siitä, kuka voi toimia vertaistyöntekijänä tulee tarkentaa. Jos sairas tai itsekin toipumisen alussa oleva ihminen laitetaan tukemaan toista sairasta ihmistä, kummankin toipuminen vaarantuu. Päihderiippuvuuden hoidosta puhuttaessa, kokonaisvaltainen raittius pitäisi olla aina ensisijainen tavoite sekä potilaalle että vertaistoimijalle.

 

Yhteneväisen koulutusjärjestelmän luominen sekä valintakriteereiden ja työnkuvan määrittäminen on kaikkien edun mukaista. Kun työnantaja ja työntekijä tietävät, mitä heiltä odotetaan, monilta työnkuvaan sekä palkkaukseen liittyviltä ristiriidoilta vältytään ja vertaitoimijoiden oikeudet voidaan turvata.

 

 

 

Reeta Kroner
varapuheenjohtaja, Suomen Päihderiippuvaiset ry

 

 

 

 
2018Hallituksen palstaAJANKOHTAISTA

Suomen Päihderiippuvaiset ry

Alkohol- och drogberoende i Finland rf

 

YHDISTYS JÄSENET AJANKOHTAISTA PÄIHDERIIPPUVUUS YHTEYSTIEDOT

 

 

 

 

 

 

 

   
   
  fb OLEMME
FACEBOOKISSA
   
   
 

 

AJANKOHTAISTA

   

 

 

 

 

 

Suomen Päihderiippuvaiset ry | Helmikuja 6 B 32, 01600 Vantaa | puh. 040 8323 280 | info(at)paihderiippuvaiset.fi
Copyright © Suomen Päihderiippuvaiset ry 2018